Tarinoita koulukäsityöstäKuulun siihen vanhaan ikäpolveen, joka kävi vielä kansakoulun neljä luokkaa ja sen jälkeen
pyrki ja pääsi oppikouluun. Koulukäsityövuosistani on aikaa kulunut jo peräti neljä
vuosikymmentä, ja totta vieköön oppiaine on muuttunut! Käsityö oli kouluaikanani tytöillä
tiukasti tekstiilityötä, kukaan ei edes kuvitellut tyttöjä teknisen työn parissa. Kaikki käsityön-
opettajani olivat kohtuullisen iäkkäitä (huom. lapsen näkökulmasta...) ja tehdyt työtkin sen
mukaisia. Niissä vaadittiin jopa alaluokilta asti sellaista osaamista, joka nykykoululaiselle
olisi aivan mahdotonta. Kaikki tuotteet olivat käyttötekstiilejä, itse sai suunnitella suunnilleen
materiaalin valinnan verran ja moitteeton työn jälki oli ehdoton tavoite. Vaativuudesta
huolimatta muistoni koulukäsityöstä eivät ole ahdistavia. Ne kiertyvät tehtyjen töiden
ympärille, kuten useimmilla muillakin entisillä koululaisilla.
KANSAKOULUSSA
Ruokaliina
Turkoosi vohvelikankainen ruokaliina oli ensimmäisen luokan ensimmäinen käsityö. Olin pieni
ja ujo oppilas, joka jäi takariviin, kun opettaja näytti, mitä piti tehdä. Kuulin kyllä, että
lasketaan reunasta seitsemän ruutua ja lanka pujotetaan sillan alta, mutta kun en nähnyt
mitään, en voinut ymmärtää. Kun opetustuokio oli ohi, istuin omalla paikallani ja tökin
kangasta neulalla eikähän siitä jälkeä syntynyt.
Ruokaliinan tekemisestä en muista muuta. Valmiiksihan se toki tuli aikanaan, ja sitä
käytettiin koko vuosi, koska söimme omassa luokassa oman pulpetin ääressä.
Pulpetin suojana oli ensin vanerilevy ja sen päällä omatekoinen ruokaliina.
Nyt ruokaliinan reunat ovat hyvin kuluneet. Mikä hiiri lie sitä pureskellut.
Patalappu
Seuraavana käsityönä virkattiin patalappu. Värit sai valita itse. Lapsen makua
tyydyttivät vaaleanpunainen ja –sininen yhdessä.Virkkaaminenkaan ei lähtenyt
sujumaan. En taaskaan ollut nähnyt, mitä opettaja näytti enkä uskaltanut mennä
kysymään oman pöytänsä takana istuvalta opettajalta neuvoa.
Vierustoverini Virpi teki vielä ruokaliinaa ja istuin hänen vieressään ”neuvomassa”.
Kyllä opettaja mahtoi pitää minua tyhmänä ja laiskana oppilaana, jos ylipäätään huomasi
koko tilannetta.
Pakkohan jossain vaiheessa oli sitten rohkaistua ja pyytää apua. Patalappu oli vaikea työ,
kulmasta aloitettu. Ei siitä kunnollista neliötä tullutkaan. Käsiala on kuitenkin ihmeen
tasaista.Reunat vielä lopuksi koristeltiin nirkkoreunuksella.
Mieleeni on jäänyt, että luokkamme pojat virkkasivat jossain vaiheessa pallon,
itse en sellaista tehnyt. Olisikohan pallo ollut patalapun vaihtoehtona - pojille?
Patalappu ei ole ollut koskaan käytössä. Ainakin minun käteni palaisi, jos niin ohuen
lappusen kanssa nostaisin peltiä uunista.
Kudontaa kehyksessä
Viritimme muoviseen, pykäreunaiseen kehykseen loimilangat. Sitten pujottelimme villalankoja
yhden yli, yhden ali. Olin taas mielissäni värien valinnastani: tummanvihreää, kirkasta punaista
ja keltaista. Mutta voi itku, kudonnaiseni oli aikamoisen vino. Vein sen surkeana kotiin. Viisas
isäni pelasti lapsen itsetunnon. Hän keksi, että työstäni tuli mainio alusmatto pahaa räminää
pitävälle herätyskellolle hänen yöpöydälleen. Olin isälle tärkeä.
Kirjottu pikkukassi
Tämäkin tehtiin muistaakseni ensimmäisellä luokalla. Kirjominen oli todella mukavaa! Riveistä
tuli tasaisia ihan itsestään kankaan lankojen mukaan. Värit sai sommitella itse ja itse päättää,
tekikö laaka- vai aitapistorivin seuraavaksi.
Vuorikangas piti tuoda kotoa. Kouluissa säästettiin siihenkin aikaan? Äitini oli juuri silloin
sairaalassa, ja pyysin kangaspalan naapurissa asuneelta tädiltäni. Hänellä olikin antaa
kaunista kukkakangasta, joka oli varmaan juuri sen takia hienoa, kun en ollut aikaisemmin
sitä nähnyt äidin tilkkulaatikossa.
Innostuin kassista niin paljon, että halusin tehdä samanlaisen kotonakin. Jotenkin siitä ei
kuitenkaan tullut yhtä mieluista, eikä se ole säilynytkään näihin päiviin kuten tämä kassi,
jonka äiti talletti, kuten monet muutkin käsityöni.
Keltainen pyyhe
Pyyhe tehtiin varmaan toisella luokalla - tuskin kahta vohvelipujotusta samana vuonna.
Omaa suunnittelua oli sen verran, että pujotuskuvion sai valita. Olen nähnyt tämän kuvion
myöhemmin vohvelipujotus-kirjassa, ja kirjassa siinä on ihan samat väritkin; taisin olla
niihin sinänään tyytyväinen. Pujottelua oli hauska tehdä, sen muistan, ja löysinpä kätköistä
sellaisen pujotustyön, johon olin kotona ulkomuistista pujotellut rivikaupalla erilaisia raitoja.
Päärmeiden ompelua en muista, se tehtiin käsin ja mahtoi olla tuskallisempaa.
Pyyhekin on säilynyt käyttämättömänä äitini kätköissä.
Mollamaija
Nukke oli neljännen luokan työ. Kolmannelta lähtien luokanopettajanamme oli mies, ja hänen
vaimonsa opetti meille tytöille käsityötä. Opettaja ompeli nukkien vartalot koneella, ja
täytimme ne itse. Kasvot kirjottiin. En oikein koskaan pitänyt nuken jäykistyneestä
ilmeettömyydestä. Hiusten värin sai valita, ja halusin nukelle pitkän vaalean tukan, jota
saattoi palmikoida mielensä mukaan.
Nuken mekko ja pöksyt on käsin ommeltu. Valitsin niihin saman kankaan, josta olin tehnyt
itselleni vyötäröesiliinan aikaisempana työnä.
Olikohan nukella nimikin?
Tossusukat
Ensimmäinen neuletyömme oli pitkävartiset tossut; oikeastaan kantapäättömät sukat.
Kerroksen suunta oli tossun korkeus, ja ensin neulottiin aina oikein -neuletta ja lopuksi eri
värillä joustinneuletta. Aloitus- ja lopetusreuna ommeltiin yhteen ja kärki suppuun.
Joustinneulekohtaan pujoteltiin itse kierretty nyöri. Tossut taisivat kulua käytössä puhki,
kun niitä ei ole enää olemassa. Luulisin, että ne neulottiin kolmannella, koska ehdin
kansakoulussa neuloa vielä myssynkin.
Myssy
Myssyssä oli aika tavalla vaativuutta (kuten ensimmäisessä virkkaustyössä patalapussakin).
Myssy aloitettiin neulomalla reunus poikittain aina oikein –neuletta. Olin valinnut
väreiksi tummanpunaisen, mustan ja valkoisen, ja näitä raidoittelin säännöllisen
rytmin mukaan. Neulekäsialani oli aika epätasaista, ja reunasta tuli muhkurainen.
Kun reunus ylti pään ympäri, se ommeltiin renkaaksi, jonka toisesta reunasta poimittiin
silmukat lakiosaa varten.Siihen neulottiin kirjoneuletta ja samalla kavennuksia – vaativuutta
riitti. Päälaelle tuli vielä iso tupsu keikkumaan.
Tämä on ainoa käsityö, josta muistan opettajan olleen minulle jopa vihainen. Myssyn alareuna
jäi käsialani takia epätasaiseksi. Opettaja keksi ratkaisuksi siihen vielä neulotun reunuksen.
Poimin silmukat kuuliaisesti, mutta en tietenkään ymmärtänyt poimia niitä niin, että reuna
olisi tasoittunut. Tästä opettaja suuttui, ja minä masennuin.
Käytin myssyä siitä huolimatta.
OPPIKOULUSSA
Kansakoulun neljännen luokan jälkeen pääsin oppikouluun. Siellä käsityötä opiskeltiin kolme
vuotta, ja neljännelle ja viidennelle sen olisi voinut ottaa vapaaehtoisena. En tehnyt sitä
valintaa. Harrastin jo siinä vaiheessa käsitöitä paljon kotona ja osasin saada selkoa
ohjeista itsenäisestikin. Opettajamme ei ollut mukavimmasta päästä, jotkut oppilaat jopa
pelkäsivät hänen ankaruuttaan. Minulle käsityö oli helppoa ja olin kiltti oppilas, eli ei mitään
vaikeuksia tiukan opettajan kanssa.
Käsitöiden materiaalit oli ostettava itse, kuten koulukirjat ja muutkin tarvikkeet oppikoulussa.
Opettaja antoi joskus tarkkoja ohjeita, joskus vähän leväperäisempiä.
Ompelua
Kansakoulussa emme juuri ommelleet koneella. Niinpä ensimmäisiä opittavia taitoja
oppikoulun käsitöissä olikin koneompelu, ja meillä oli käytössä polkukoneet. Luokassa oli
toki yksi sähkökonekin, mutta sillä ompeli vain opettaja. Meidän piti ensin harjoitella pelkkää
koneen polkemista ilman työtä, jotta saimme pyörän pyörimään vain oikeaan suuntaan ja
pääsimme tasaiseen tahtiin. Oli tärkeää sijoittaa jalat oikein koneen isolle polkimelle. Minä olin
tässä hyvä,olinhan saanut kotona harjoitusta isoäidiltä perityllä polkusingerillä.
Varmaan ensimmäisellä luokalla ompelimme yöpuvun. Siihen kuului tunika ja pussilahkeiset
housut. Olin saanut serkultani hänen tekemänsä vastaavan mallisen ihanan
valko-vaaleanpunaruutuisen pyjaman, kun se oli jäänyt hänelle pieneksi. Mielessäni kangasteli
jotain samanlaista, mutta oma kankaani oli halpaa ja lepsua lainekreppiä. Paidasta tuli
kamalan suuri ja housutkin lepattivat jalassa. Käytin yöpukua kuitenkin, ja vieläkin se mahtuisi
päälleni, vaikka sen tehdessäni oli vasta 11. Loistavaa mitoitusta.
Toinen mieleeni jäänyt itselle ommeltu vaate oli vapaavalintainen. Muistan, että luokkakaverini
Anne ja Teija ompelivat samanlaiset, siihen aikaan erittäin muodikkaat taiteilijantakit. Itse
en piitannut muodista tuon taivaallista, vaan valintani oli hihaton kesämekko. Pääntien muoto
oli mekossa omalaatuinen, mutta vetoketjun onnistuin ompelemaan etukappaleelle aivan
siedettävästi. Taas materiaalivalintani oli omituinen: kummallisen kuvioinen viskoosi, joka
kyllä laskeutui kauniisti mutta oli ikävää ommeltavaa. Hävitin mekon jossain vaiheessa
vuosien varrella, kun kyllästyin kankaan kuosiin.
Neulontaa, kirjontaa, virkkausta
Neuletöistä muistan lapaset, joihin neulottiin suomalaiskansallisen perinteinen kierrereuna
ja tehtiin koristeluita selkämykseen silmukoita jäljitellen. Lapaset taisivat kulua puhki,
samoin kuin sukat, joiden lankavalintaani opettaja moitti liian ohueksi. Äiti oli neulonut
minulle kauniinraidallisen slipoverin, ja sen jäännöslankoja käytin hyväksi sukissa.
Luokkakaverini Katriina neuloi sukkansa turkoosista langasta ja niin tiukalla käsialalla,
että sukat sojottivat pystyssä itsekseen. Nimitimme niitä terässukiksi.
Kirjonnasta on mieleeni jäänyt seitakankaalle ommeltu konekirjontatyö. Valitsin oranssi-
punaisen kankaan; seitakankaassahan kankaan toinen puoli on enimmäkseen toista väriä,
toinen toista. Kirjontakuvio piti suunnitella niin, että viiva oli yhtenäinen, jotta ompelu oli
sujuvaa. Saimme itse päättää, minkä tuotteen tekisimme. Päädyin pannumyssyyn. Mitoitus
oli kuitenkin vaikeaa, ja pannumyssystä tuli suuri. Opettaja kysyi, oliko meillä suuri perhe.
Vastasin, ettei ollut mutta kovia kahvinjuojia kaikki.
Virkkasimme myös. Marita-luokkalaiseni oli jo aloittanut kassia aniliininpunaisesta
matonkuteesta, kun minäkin päätin haluta virkata laukun. Ideani oli valita materiaaliksi
kuitenkin narua. Kysyin Maritalta, mistä hän oli matonkuteensa hankkinut. Siihen aikaan
Imatran Valtionhotellin kellarissa oli kauppa nimeltä Tammer-Pala. Marita neuvoi minut
sinne. Huuhailin orpona pitkin kauppaa kunnes tajusin, ettei siellä naruja myytykään.
Mistähän sitten sainkin sen valkoisen muovinarun, josta laukkuni virkkasin.
Nenäliina
Ainoita säilyneitä käsitöitä oppikouluajalta on batistinen nenäliina. Muut työt kai tuli
käytettyä puhki tai pistin matonkuteisiin kuten kesämekkoni. Teimme nenäliinaan
koristeraidat kovin työläällä tavalla. Kankaasta piti poistaa raidan kohdalta yksi lanka,
ja siihen tilalle vetää viereisellä kankaan langalla muliinilangan säie. Nenäliinat nimikoitiin,
ja reunaan vielä virkattiin 100-numeroisesta eli kaikkein ohuimmasta pitsinvirkkuulangasta
pitsi. Ihan takuulla kukaan ei ole koskaan siihen liinaan niistänyt.
Käsityökansio
Töiden ohjeet ja muut viisaudet koottiin kansioon. Sekin piti itse hankkia papereineen
kaikkineen. Sukan ohjetta tavailin sieltä monta kertaa myöhemminkin. Hienoin juttu
kansiossa oli sivun verran kartongille kiinnitettyjä pitsinvirkkausnäytteitä. Jostain syystä
en kokenut edes niiden väkerrystä ahdistavana. Muitakin harjoituksia tehtiin. Opettelimme
esimerkiksi peittopaikkaa. Olin jo niin harjaantunut käsityössä ja oveluudessa, että valitsin
ei niin tiheän verhokankaan, johon paikan kiinnittämispistot upposivat aivan näkymättömiin.
Opettaja kehui hienoa työn jälkeä.
Opettajamme oli joskus sairaana, Eräs sijainen kirjoitutti meillä kansioon yleisohjeita
käsityöstä. Pitkät hiukset piti sitoa kiinni, kädet pitää puhtaina ja istua hyvässä asennossa.
Viimeinen vaan ei vähäisin ohje kuului: Tee ilolla työsi! (huutomerkki kuului saneluun).
Ja näin menetteli hyvä oppilas
Kolmannen luokan keväällä arviointeja antaessaan opettaja mainitsi, että voisimme
tuoda hänelle näytille kotona tehtyjä käsitöitä. Ja minähän toin. Olimme neuloneet
koulussa sormikkaat, ja saman teorian mukaan olin tehnyt kotona toisetkin. Niiden
sormet olivat kyllä paksut ja isän mielestä raitojensa takia muistuttivat ampiaisen takapuolta.
Opettaja arvosti niitä silti. Toisena esittelin kahta kanavakankaalle puoliristipistoin tehtyä
vyötä. Kuvio oli jonkun lehden mallin mukaan sommiteltu, mutta värivalinnat olivat omiani,
äidille hänen mieluisiaan värejä ja minulle itselleni erilaiset. Äidin vyön olin vielä
vuorannut puuvillakankaalla, omastani olin vain taittanut kanavakankaan leveät reunat
vuoriksi. Muistaakseni esittelin muitakin töitä. Sain kevättodistukseen käsitöistä kympin.
Lopulta
Käsityöstä tuli rakkain harrastukseni. Äiti oli hankkinut sähköompelukoneen, ja minäkin
sain sillä hurruutella. Unelmoin siitä, että tekisin itse kaikki vaatteeni. Neuloin ja virkkasin
myös. Lukiotyttönä valvoin öitä, kun virkkasin äidille salaa 50-vuotislahjaksi tusinan
pitsisiä lautasten väliliinoja. Juhlapäivänä äidille selvisi mustien silmänalusteni aiheuttaja.
Meille kotiin tilattiin aikoinaan Omin käsin –lehti ja sen seuraaja Tee itse. Luin etenkin
jälkimmäistä innoissani. Kaikki mahdolliset numerot ovat minulla edelleen tallella.
Lehden kautta tutustuin ihmeelliseen työvälineeseen neulekoneeseen ja halusin
palavasti sellaisen. Ostin ensimmäiseni 16-vuotiaana ensimmäisillä kesätyöpalkoillani.
Sillä veljeni ”viskuukoneeksi” nimeämällä vehkeellä valmistui enemmän ja vähemmän
onnistuneita kutimia koko perheelle.
Lukion jälkeen en vielä tiennyt, mitä minusta tulisi isona. Hakeuduin kotiteollisuuskouluun,
koska ajattelin, että oppisin ainakin tekemään itselleni ja lapsilleni vaatteita eikä koulu
menisi näin ollen hukkaan. Eikä totta vieköön mennytkään. Olen tienannut monta
ompelukonetta ompelemalla perheelleni. Puhumattakaan siitä, että millään rahalla ei voi
mitata sitä iloa, jota kaikki käsitöiden tekeminen on minulle tuottanut.
Kotiteollisuuskoulun jälkeen päätin jatkaa alan opintoja, koska en tiennyt paremmasta.
Opettajaa minusta ei pitänyt tulla, vaikka pääsinkin opettajakoulutukseen. Mutta niin vain
ammatti valitsi minut, ja tässä työssä olen ollut jo 25 vuotta. Olisikohan kansakoulunopettaja
uskonut röpöreunaisen pipon neulojasta tulevan käsityönopettaja?
|
